Teinpä osoitteessa HS.fi testin "mikä eläin olet?".

Tulos:
"Olet siili! Herätät muissa sympatioita, vaikka sinulla onkin joitain outoja tapoja. Viihdyt mieluiten yksin ja hemmottelet itseäsi hyvällä ruoalla."

Varsinkin tuo toinen lause tuntuu osuvan oikeaan, ja määritelmä muutenkin paitsi se, että viihdyn yksin, sillä se vähän vaihtelee.

No joo, eipä siitä sen enempää. Hömppajutut on välillä kyllä hauskoja.

Se, mitä nyt on oikeasti tapahtunut on se että koulu alkoi. Ja millä tohinalla! Heti käydään asioiden kimppuun. Informaatiota on parin päivän aikana tullut liikaakin eikä päähän meinaa enää mitään mahtua. Hyvä asia on se että olen täysin innoissani! Tulevia opintoja esiteltäessä on nimittäin ollut sellainen olo että tämä on minun paikkani, juuri täällä haluan opiskella ja tähän ammattiin valmistua! En uskonut että niin voisi käydä näin nopeasti, mutta ehkä löysinkin itselleni oikean opinahjon. Mahtavaa!

Saa nähdä mitä mieltä olen myöhemmin, mutta nyt olo on tämän asian kanssa varsin mainio.

Rippileiri on kokemukseni mukaan monenlaisia ilmiöitä synnyttävä tapahtuma.

Ensinnäkin siellä vallitsee aika-avaruudellinen illuusio. Aika tuntuu kulkeman älyttömän nopeasti, mutta samalla tuntuu kuin olisi ollut leirillä jo kuukausia, vaikka todellisuudessa aikaa olisi kulunut kolme päivää. Tämä johtuu toistuvista rutiineista ja siitä, että riparilla kerta kaikkiaan tehdään koko ajan jotain - päivä on tiukasti aikataulutettu aamukahdeksasta iltayhteentoista. Niinpä ei ole ihmekään jos menee päivistä sekaisin eikä oikein osaa ajatella mitään sellaista mikä tapahtuu vasta leirin jälkeen.

Kun leiriltä palataan kotiin, tulee leirikrapula. Kotona ei ole niin paljon tekemistä eikä enää tarvitse olla ylisosiaalinen. Olo on suorastaan tyhjä eikä osaa ajatella muuta kuin leiriä ja sitä että pääsisipä sinne takaisin.

Riparille tyypillinen kehityskaari kulkee näin:
Ensin kaikki on inhottavaa ja ärsyttävää (Miksi meillä on vain neljä suihkua? Miksi meidän pitää mennä nukkumaan jo yhdeltätoista? Miksi ohjaaja selittää jotain turhaa jostain Jeesuksesta? Miksi meillä ei ole yhtään vapaa-aikaa?), joten rikotaan vähän sääntöjä ja kapinoidaan, tai ainakin valitetaan koko ajan. Leikit ovat tyhmiä (eihän me mitään lapsia olla), sketsit ei naurata, keskusteluun ei huvita osallistua, puhumattakaan siitä että laulettaisiin jotain jeesuslauluja.
Mikäli leiriläisillä on yhtään älliä päässä, he kuitenkin tajuavat pian että on omasta asenteesta kiinni, kuinka hauskaa riparilla on.. Niinpä jää alkaa murtua leirin keskipaikkeilla, varsinkin kun isoset ovat niin hauskoja ja saavat kaikki mukaan toimintaan.
Viimeinen kokonainen päivä on aivan mahtava. Loppukoe vähän pelottaa, mutta kun siitä selvitään, tunnelma vapautuu ja kaikilla on hirveän hauskaa. Iltaohjelma on huikea spektaakkeli jossa lauletaan suosituimmat laulut ja leikitään hauskimmat leikit sekä esitetään parhaat sketsit. Ilta huipentuu hartauteen jossa kaikki kertovat kuinka ihana leiri on ollut ja itketään ja halataan ja rakastetaan yhtäkkiä kaikkia. Aamulla ei haluta lähteä pois ja myöhemmin kerrotaan että halutaan leirille takaisin.

Kyseessä on viimeisen illan illuusio. En väitä, että kaikki mitä sanotaan ja luvataan olisi valheellista, mutta täysin aitoa se on vain sen hetken. Ripari ei unohdu aivan heti, mutta tunnelma katoaa. Konfirmaation jälkeen ei pidetäkään kaikkiin yhteyttä niin kuin on luvattu, eikä kadullakaan välttämättä moikata. On surullista väittää, että viimeisen illan ihana tunnelma ja yhteishenki on haihtuvaa, mutta se on. Viimeistään kouluun palatessa illuusio särkyy.

On vain toivottava, että leiriläisiin tarttuu leirillä jotain tärkeää Jumalasta, elämästä ja ihmisten kanssa olemisesta.

Tulevaisuus on selvinnyt. Pääsin varasijalta opiskelemaan. Siispä kalenteria ostamaan. En nimittäin pystynyt ostamaan kalenteria, kun en tiennyt ensi vuodesta. Se oli tosi outoa. Koko epämääräisyys ja epävarmuus symbolisoitui kalenteriin. En kerta kaikkiaan voinut ostaa sitä, vaikka tiesin kyllä millaisen halusin ensi vuodesta riippumatta. Hassu olen.

Nyt on edessä rippileiri - ensimmäistä kertaa yövalvojan ominaisuudessa. Uskon ettei mitään ongelmia tule (ja toki mulla on salaisia aseita mukana jos tulee), mutta silti vähän jännittää.
Täytyy  vaan ottaa sellainen koirankouluttaja-asenne - tiukkana on oltava ja periksi ei anneta. Ja kasvattajan kolme tehokeinoa, uhkailu, kiristys ja lahjonta auttavat varmasti tarvittaessa. Ainahan voi myös korostaa kuinka iso, kokenut ja vanha on. "Olen ylioppilas ja kohta korkeakouluopiskelija, ajokortti on jo ollut vuoden ja puoli Eurooppaa nähty" ja niin edelleen.

Kuitenkin mukavaa palata taas leirille, luulin että se olisi jo taakse jäänyttä aikaa kun isosena olin tietoisesti viimeistä kertaa viime vuonna. Leirielämä on kuitenkin aina omaa luokkaansa.

Minä en ymmärrä miksi kaikki on näin vaikeaa.
   Ilmeisesti todellisuus on tänä kesänä kieroutunut pahasti ja aiheuttanut uuden vääristymän, joka kohdistuu minuun - festivaalinegaation. Ensin meni reilaamisen takia kaikki mahtavat kesäkuun festarit sivu suun, mikä sinänsä ei ollut paha juttu, koska olin reilaamassa ja se oli taatusti yhtä hauskaa kuin festareilla olisi ollut. Mutta nyt, kun olen taas täällä, aikataulut menevät niin solmuun että en pääse minnekään. Olin jo alistunut siihen, että "keikkakaveriporukkani" ei kerta kaikkiaan pääse mihinkään kiinnostaville festareille, mutta sitten löysin uudestaan Wanaja Festivalin sivut ja aloin elätellä toiveita, sillä se on kuitenkin Hämeenlinnassa ja sinne voisi tehdä "päiväretken". Suuria suunnitelmia majoituksineen kaikkineen ei siis tarvitsisi.
   Ensin kyselin niiltä kavereiltani, jotka taatusti pitävät samoista bändeistä kuin minä, mutta pian soittelin epätoivoisena niillekin, joiden musiikkimaku ei todellakaan vastaa omaani. Kaikilla oli kuitenkin jo muita suunnitelmia. Minkäs voin kun olin liian myöhään liikkeellä. Siskostakaan ei ole apua kun se on riparilla.
   Illalla kaikessa uhmassani päätin lähteä Wanajaan yksin, mutta kappas, kun aamulla VR:n ja Matkahuollon sivut surffailen: eihän Hämeenlinnasta pääse pois ellei lähde kesken Stam1nan keikan, mitä en enää koskaan tee. Autollakaan en ole menossa ilman kartanlukijaa, jota nyt ei ole saatavilla, koska siitä seuraisi vain säätöä ja ahdistusta.
   Ensi kesänä on pakko päästä jonnekin. Ja syksyllä kaikki mahdolliset keikat läpi, vaikka yksin jos ei muuten.

Viime yö oli jännä.
Ensin tapasin lempibändini kitaristi-vokalistin ja basistin.
Sitten menin kokeilemaan uutta talviurheilulajia, jossa sukelletaan avannon kautta toiseen. Pinnan alla oli sysimustaa.
Viimeisenä olin sotilas ja minua ammuttiin mahaan. Kaikeksi onneksi jäin henkiin.