Kun mummo kuoli aikoja sitten, en itkenyt. Kai minussa jo lapsena asui tietty kyynisyys: itkemällä mummo ei tulisi takaisin. Hautajaisissa ehkä yleisalakulo ja kaikkien suru saivat yhtymään kyyneliin, mutta ei silloin kun sain tiedon kuolemasta. Isä kertoi sen, varovasti.
Milloin minä näin mummon viimeisen kerran? Sairaalassa, melko heikkona, mutta urheana. En oikein tiennyt miten päin olla siellä. Sairaalat ovat inhottavia paikkoja.
Sitten, kun minulla oli lakkiaiset toukokuun viimeisenä päivänä tänä vuonna, tajusin sen oikeasti. Miten ihana mummo oli ollut, miten minä tykkäsinkään käydä mummolassa. Miten plajon mummo olisikaan voinut opettaa minulle karmotuulista ja kasvimaastaan ja mehunteosta, luonnosta. Miten mummolaa ei enää ollut. Miksi minä en mennyt hyvästelemään Kantolaa, taloa jossa isovanhempani asuivat? Tiesinköhän minä edes lähtiessäni sieltä kerran, että se olisi viimeinen kerta? Vanhemmat päättivät mennä kahdestaan katsomaan, mitkä tavarat säästetään. Nyt vaatisin päästä mukaan. Silloin en edes ajatellut meneväni.
Mutta eniten suretti se, ettei mummo ollut näkemässä kun valkolakki painui päähäni, sillä tiedän että siellä hän olisi halunnut olla mukana. Hän oli niin ylpeä kun opin uimaan ja kun maalasin kahdeksanvuotiaana epämääräisen version van Goghin Auringonkukista. Kuinka ylpeä hän olisikaan ollut, kolme ällää, kuvataiteen diplomi ja kaksi stipendiä... Tiedän, että hän olisi halunnut olla siellä. Olisin halunnut, että hän olisi voinut olla.
Tämä kaikki muistui mieleeni viime yönä, ja minä itkin. Kun mummo kuoli, en itkenyt aidosti, joten kai se täytyy joskus tehdä.