Yläasteella tulevaisuus pelotti hirveästi. Minunhan täytyy kohta jo valita lukio, sitten jatko-opintopaikka, eli tuleva ammattini... Apua!
   Kunpa olisin silloin tiennyt että niitä asioita oli silloin aivan turhaa miettiä. Okei, lukiossa oli jo suuntauduttava tulevaan siinä mielessä, että kirjoitettavat aineet piti melkein valita jo ykkösen keväällä, koska ne vaikuttivat kakkosvuoden kurssivalintoihin. Ja jotta saattoi valita mitä kirjoittaa, piti miettiä mistä aineista on hyötyä jatkossa. Mutta yläaste... vielä kaukana Suuresta Tulevaisuudesta, jota kaikki hehkuttavat!
   Itse päädyin lopulta lukiossa huolimattomampaan ratkaisuun. Kirjoitin juuri ne aineet mitkä kiinnosti, heitin tulevaisuuden ajattelun lähes täysin romukoppaan. Vaikka kiusallani jos en muuten. Toisaalta tiesin, että en aio hakea sellaisiin paikkoihin, joihin vaadittaisiin esimerkiksi kaksi reaalia tai pitkä matematiikka.
   Sitten unohdin koko tulevaisuuden hetkeksi. Nauroin ajatellessani, että jos olisin pari vuotta sitten tiennyt nykyisen epävarman elämäntilanteeni, olisin kauhuissani. Minulla ei ollut hajuakaan pääsisinkö opiskelemaan vai olisinko töissä, tai edes missä kaupungissa tulisin asumaan. Mutta en jaksanut huolehtia. Lähdin 25 päiväksi reilaamaan, enkä ajatellut koko aikana mitään huomisesta.
   Takaisin tullessani olin samalla huolettomalla päällä. Eihän minulle voinut käydä kuin hyvin: joko saisin mieleiseni opiskelupaikan tai pääsisin hyvään työpaikkaan, samaan jossa olin keväällä, sillä pomo oli luvannut paikan. Mutta kun tulosten julkistamisen aika tuli, alkoi hermostuttaa. Silloin, kun tiesi että kokeissa kävin ja parhaani annoin, mutta nyt voi vain odottaa, osasinkin vain odottaa. Mutta nyt, kun totuuden aika lähestyi, en osannutkaan olla niin tyyni. Ramppasin postilaatikolla ja lopulta aloin synkistyä: jos kirje ei ole viikossa tullut, en varmaan päässyt sisään. Eikä se tullut. Lopulta, tänään, soitin hakutoimistoon.
   Tuomio: 3. varasija.

Toisin sanoen, odotamme lisää.