Rippileiri on kokemukseni mukaan monenlaisia ilmiöitä synnyttävä tapahtuma.

Ensinnäkin siellä vallitsee aika-avaruudellinen illuusio. Aika tuntuu kulkeman älyttömän nopeasti, mutta samalla tuntuu kuin olisi ollut leirillä jo kuukausia, vaikka todellisuudessa aikaa olisi kulunut kolme päivää. Tämä johtuu toistuvista rutiineista ja siitä, että riparilla kerta kaikkiaan tehdään koko ajan jotain - päivä on tiukasti aikataulutettu aamukahdeksasta iltayhteentoista. Niinpä ei ole ihmekään jos menee päivistä sekaisin eikä oikein osaa ajatella mitään sellaista mikä tapahtuu vasta leirin jälkeen.

Kun leiriltä palataan kotiin, tulee leirikrapula. Kotona ei ole niin paljon tekemistä eikä enää tarvitse olla ylisosiaalinen. Olo on suorastaan tyhjä eikä osaa ajatella muuta kuin leiriä ja sitä että pääsisipä sinne takaisin.

Riparille tyypillinen kehityskaari kulkee näin:
Ensin kaikki on inhottavaa ja ärsyttävää (Miksi meillä on vain neljä suihkua? Miksi meidän pitää mennä nukkumaan jo yhdeltätoista? Miksi ohjaaja selittää jotain turhaa jostain Jeesuksesta? Miksi meillä ei ole yhtään vapaa-aikaa?), joten rikotaan vähän sääntöjä ja kapinoidaan, tai ainakin valitetaan koko ajan. Leikit ovat tyhmiä (eihän me mitään lapsia olla), sketsit ei naurata, keskusteluun ei huvita osallistua, puhumattakaan siitä että laulettaisiin jotain jeesuslauluja.
Mikäli leiriläisillä on yhtään älliä päässä, he kuitenkin tajuavat pian että on omasta asenteesta kiinni, kuinka hauskaa riparilla on.. Niinpä jää alkaa murtua leirin keskipaikkeilla, varsinkin kun isoset ovat niin hauskoja ja saavat kaikki mukaan toimintaan.
Viimeinen kokonainen päivä on aivan mahtava. Loppukoe vähän pelottaa, mutta kun siitä selvitään, tunnelma vapautuu ja kaikilla on hirveän hauskaa. Iltaohjelma on huikea spektaakkeli jossa lauletaan suosituimmat laulut ja leikitään hauskimmat leikit sekä esitetään parhaat sketsit. Ilta huipentuu hartauteen jossa kaikki kertovat kuinka ihana leiri on ollut ja itketään ja halataan ja rakastetaan yhtäkkiä kaikkia. Aamulla ei haluta lähteä pois ja myöhemmin kerrotaan että halutaan leirille takaisin.

Kyseessä on viimeisen illan illuusio. En väitä, että kaikki mitä sanotaan ja luvataan olisi valheellista, mutta täysin aitoa se on vain sen hetken. Ripari ei unohdu aivan heti, mutta tunnelma katoaa. Konfirmaation jälkeen ei pidetäkään kaikkiin yhteyttä niin kuin on luvattu, eikä kadullakaan välttämättä moikata. On surullista väittää, että viimeisen illan ihana tunnelma ja yhteishenki on haihtuvaa, mutta se on. Viimeistään kouluun palatessa illuusio särkyy.

On vain toivottava, että leiriläisiin tarttuu leirillä jotain tärkeää Jumalasta, elämästä ja ihmisten kanssa olemisesta.